Fredagsmys

Tämä viikko on ollut kauhea. Kuudes viikko Tukholmassa ja kaikkein kauhein, koko talossa.

Maanantaina oli superaupair (PALJASTUS) ja laitoin ruoan valmiiksi, vein muksut puistoon ja hymyilin leveästi. 

Tiistaina heräsin liian myöhään liian vähillä unilla, mutta olin onnellinen. Lapset sen sijaan eivät... Huutoa huutoa huutoa. Illan kruunasi kuitenkin rakkaudentunnustus lapselta ja halaus sekä kehut perheen äidiltä.

Keskiviikko oli aika normi - muistaakseni. Teetä illalla kävelyn jälkeen. Perheen kissan tassu oli kipeä ja kissanluukku rikki.

Torstai sen sijaan... Kävin henkilökohtaisen helvetin porteilla. Se oli niin lähellä... 

Olin saanut kaksi puhelua ja vastaajaviestin äidiltä aamulla. "Soitatko Skypellä heti kun ehdit, on tärkeää asiaa." Isoäiti? Koirat? Skypetin hänelle ja heippojen jälkeen hän sanoi:

"Isoisä on eilen ajanut kolarin."

Maailma hiljeni, katsoin sivulle ja pääni tyhjeni. Mitä tähän nyt sanoo, ei ei ei ei.

"Missä?"

Äiti selosti, minä kuuntelin ja aloin itkeä. Itkin itkin itkin.

"Hän on kuitenkin kunnossa. Auto oli mennyt muutaman kerran ympäri törmäyksen jälkeen, mutta hän on ehjä. Ei mitään ruhjetta."

Itkin, itkin. Henkeä piti haukkoa. 

Koko päivä meno itkuun purskahdellessa. Kerroin aupairperheelle, että en ole ihan kunnossa ja illalla vanhemmat halasivat ja pitivät minusta huolen. 

Tänään perhe sai huonoja uutisia haaveeseen liittyen ja halasin itkevää aupairäitiä. Lapset olivat kilttejä ja illallinen (lihaa, parsaa ja viiniä) syötiin "aikuisten kesken" jutellen. Äiti ja minä jäimme juttelemaan aterian jälkeen ja lopuksi halasimme. Lähdin lävelylle hymyille. 

Olen onnellinen.

Ensi viikolla visiitti Suomessa! 

Syksyinen syysperjantai

Minun täytyy kirjoittaa. Pakahdun sanoihin, jotka on kuitenkin kaivettava rautakoukun kanssa esiin.

Asun Tukholmassa. Koiran kuolemasta on tullut 2v. ja minua puukotettiin selkään Suomessa perustelemalla se jotenkin sillä, että MINÄ aiheutin tilanteen. Isoäiti joutui sairaalaan aivoinfarktin vuoksi, joka johtui sydäninfarktista ja kukaan ei oikein tiedä mistään mitään. Isoisästä olen huolissani, että kuinka hän jaksaa ja isoisän vuoksi minä itkin tänään. 

Kaikki on samoin, mutta silti ihan erilailla kaikin eri tavoin. Olen ollut idiootti ja naiivi. Haluaisin vain istua saunassa tai kuumassa suihkussa ja kuunnella Florence + The Machinea sekä Marnien The Hunter-kappaletta. 

Minä en syö Supersalmiakkia vaan Salta kattenia, koska täällä on vain yksi paikka joka myy Supersalmiakkia. 

Onneksi on kummit. Serkku. Paras ystävä. Äitikin, joka käski olla murehtimatta, koska kyllä he siellä Suomessa jotain keksivät. 

Onneksi on myös Ruotsi... Nyt lähden ja menen kysymään, hur har dagen gick TAI har allt gick bra idag? 

Heinäkuu

Minun lähipiirissäni on nainen, jota ihailen kovasti. Hänellä on perhe, pieni uusioperhe. Aviomies ja hän ovat selvästi onnellisia yhdessä ja heidän rakkaustarinastaan huokuu KOHTALO. Töitä hän tekee ravintolamaailmassa ja harrastaa musiikia. Kaiken tämän kruunaa se, että hän on selvinnyt syövästä. En ole varma mikä syöpä se on, mutta selvinnyt on ja kontrollit sekä pelot uusiutumisesta ovat läsnä. Hän kirjoitti tänään ihanan kirjoituksen Facebookiin, jossa kertoi muistelevansa edesmennyttä ystäväänsä. Hän ei muista kuolinpäivää, mutta aavemaisesti hän muistaa ihmisen tai löytää jonkun muiston hänestä joka vuosi juuri sinä päivänä. 

Kaivelin omia blogiarkistoja. Heinäkuusta 2010 on aikaa. Voin silloin huonosti, mutta muistan myös äidin kyläilyt. Koirastakin olen kirjoittanut, mutta en enää - lähes 2 vuoden jälkeen - osaa hahmottaa, että S on todellakin ollut täällä.

Kesät ovat aina olleet rankkaa aikaa, helteen vuoksi. Tämä on ensimmäinen kesä, kun nautin paahteesta. Mielessäni pyörii suurempia kysymyksiä ja asioita, joten ehkä en vain jaksa kiinnittää huomiota helteeseen.

Äiti haki eilen kotiin toisen koiran (vanhempi, ketulta näyttävä sekarotuinen poika on nyt 1v). Se on kultainen noutaja, kahdeksanviikkoinen karvapallo. Maailman suloisin. Olin tänään päivän äidillä ja nauroin, kun 1v ja 8vk veljespainivat. Kannoin pentua sylissäni kuin pientä lasta, pussailin ja halailin. Kerroin hänelle, että S olisi tykännyt sekä hänestä että yksivuotiaasta. Yksivuotias oli eilen yökylässä, joten juttelin hänelle kuulumisiani. Pohdin ääneen mm. miehiä. Lupasin hankkia hänelle pallokaverin. 

Palasin kotiin ja oloni on muutaman päivän leipäahminnan jälkeen kuin possulla. Kaulaiho on ihottumalla, koska testasin uutta hajuvettä. Kasvot kukkivat jostain syystä ja postilaatikosta oli tipahtanut iso sähkölasku. Mies, johon olen ihastunut, on kadonnut ja laskelmieni mukaan minulla on korkeintaan 30% mahdollisuus häneen. Haluan asua yksin, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen oikeaan aikaan. En tasan tiedä mitä tahdon tehdä isona, mitä opiskella tai tehdä työkseni. Töitä ei ole ollut maaliskuun jälkeen ja ulkomailta ollaan hiljaa. 

Kuitenkin huomasin, että en halua kuolla, kuten heinäkuussa 2010. Enkä tiedä miksi tämän nyt kirjoitin ja näkeekö tätä kukaan. Tämä tuntui vain oikealta paikalta ja ajalta. Keitin itselleni juuri iltateen ja isken kohta kasvonaamion naamaan. Ehkä mies on palannut huomenna töihin, saan puhelinsoiton Ruotsista ja kuulen äidiltä kuinka koiraveljeni voivat. 

Kaipaan teitä.

Loppumatka

Tämä ajatuslenkki alkoi tästä herrasta:

 Aloitin tämän Almost There-blogin vuonna 2009. Olin silloin ahdistunut nuori, seitsemäntoista, ja asuin tädin luona. Sain oman kodin samana kesänä. 

Matka tähän vappupäivään ja vuoteen 2013 on ollut tajuttoman pitkä ja... ahdistava. Loistohetkiä on ollut joukossa, mutta värinä tuolle matkalle näen harmaan. 

Ville Valo oli maailman parhain (mielestäni), kun olin 14-17-vuotias. Nykyään en uskalla kuunnella HIMin uutta tuotantoa ja Ville Valonkin kohtasin kerran Stockalla. Minulla on ikävä Ville Valoa. 

En ole enää se Birdie joka tämän blogin aloitti. En ole Birdie ollenkaan. Matkani loppuu nyt tähän. Almost There loppuu, jää toistaiseksi tänne Bloggeriin. Palaan blogimaailmaan varmasti, mutta eri nimellä ja eri blogilla. 

Kiitos miljoonasti tästä matkasta! Joillain on meiliosoitteeni, meilaillaan! (Lupaan kunnostautua senkin kanssa, heh.) Ja meiliosoitteen voi jättää tänne kommenttiboksiin mulle niin heitän meiliä takasin. Seuraan teidän blogeja varmasti ja joskus heitän jotain tosi hauskaa läppää kommenttibokseihinne. 

Mutta muuten... Heihei.

Tyhmät juhlapyhät

Voi ne juhlapyhät viettää lapsenvahtinakin. Tällä haavaa on ihan sama, onko pyhä vai arki. Kaikki on samaa paskaa.

Eilen esimerkiksi.

 

 Heräsin, join kahvia. Katsoin kuinka tileillä on rahaa yhteensä 2,38 euroa. Katsoin sähköpostin. Olen lähettänyt tammikuusta lähtien yhteensä 68 työhakemusta. Se tekee 4,25 hakemusta viikossa. Olen ollut kahdessa haastattelussa ja kummastakin paikasta sanottiin "Oot tosi kiva, mutta ei. Löydät kyllä muualta töitä!" Ihan varmasti löydän. 

Join kupin kahvia. Kello oli kolme. Katsoin 12 jaksoa How I Met Your Motheria. Kämppis tuli kotiin ja angstasin sille jonkin aikaa. Pelattiin kännyköillä, katsottiin Salkkarit ja sitten nukuin 13 tuntia edellisen yön 6 tunnin sijaan. 

 

Saavuin tänne lapsenvahdiksi klo 17.07 ja kysyin: "Onks tupakkii?" Näistä on tullut kuin toinen perhe näiden melkein kahden vuoden aikana. Täällä on ihana hengailla ihan muutenkin vaan ja usein jumitankin täällä, jos olen jäänyt yöksi, pitkälle iltapäivään asti. 

 

En voi oikein suunnitella mitään, koska ei ole rahaa. Rahaa saa jos on töitä ja niitä ei tunnu saavaan mistään. Pääsykokeisiin olen lukenut ja toisiin odotan kutsua (tulee kai vkolla 22). Mutta paljoa kiinnosta joku... koulu. Tai mikään.

 

Ehkä mä nyt vaan katson ikuisesti Netflixistä sarjoja. Paitsi kun tili on tyhjänä ja ne veloittais multa kuukauden päästä sen 7,99e. 

 

 

 

 

Koiruuksia

 On kulunut jo 1,5 vuotta siitä, kun menetin koirani. Asia jota ajattelen päivittäin ja aina kun näen samaa rotua olevan. Jo ennen koiran kuolemaa asuin ilman koiraa, mutta haaveilin mäyärkoirasta. Siksipä pidän hassuna sattumana, kun Ässä-koiran kuolemasta oli kulunut tasan vuosi, olin lähdössä karkuun tuota päivää ns. työmatkalle. Seisoin kodin bussipysäkillä ja minua tassutteli tervehtimään pieni (täydellinen) mäyräkoira. En ollut nähnyt ko. koiraa aiemmin alueella ja tämän alueen koirat tiedän kyllä aika hyvin. Juuri sinä aamuna... 

Pupun kuolemasta on puoli vuotta, se tapahtui juuri helvetillisen syyskuun lopussa: viimeisenä päivänä. Olen ollut ilman lemmikiä nyt siis yli puoli vuotta.

Naapureiden koiriin olen tutustunut ja toisen omistajan kanssa jutellaan paljon koirista. Hän tietää enemmän; työskentelee ja harrastaa niiden parissa. Kuitenkin jaamme samanlaisen intohimon ja rakkauden sekä järkevän kasvatuksen/ajattelun koirista. Olemme kumpikin menettäneet yhden rakkaan, joten siitäkin pystymme puhumaan. Että onko se outoa, jos suree vielä "näinkin pitkän ajan jälkeen".

Samalla huomaan kuulevani raksutusta. Se on se, jota jotkut naiset kutsuvat ihmislapsia halutessaan biologiseksi kelloksi. Minä haluan koiran. Olen päättänyt jo nimen ja suunnittelen suuria huonekaluostoksia koiraa ajatellen; ettei se saa järsittyä sitä, että se pääsee hyppäämään sinne sitten hyvin jne. Voin oikeasti kuvitella, miltä lapsettomista äideistä tuntuu. Minä olen koiraton nainen. Vaatteeni kaipaavat karvoja, sänkyni tarvitsee kuorsaavaa lämpöpatteria. Olen onnellisimmillani silloin, kun olen koiran kanssa. Kerran toin töistä lapsen ja koiran luokseni kylään ja otimme päiväunet kolmistaan, se vasta olikin ihanaa. Tai kun äidin koira (joka näyttää ketulta jolla on luppakorvat) oli yökylässä ja heräsim aamuisin sen tuijotukseen.

Aloin miettiä. Ei olisi mahdoton ajatus, että säästämisen ja parin asian hoitamisen jälkeen, minulla olisi jouluna karvapallo... 

Opittua

 Itsetuntemusta on tullut harjoitettua viimeisen 2,5 vuoden aikana terapiassa. Eniten se on tarkoittanut sitä, että löysään kontrollia ja kuuntelen itseäni.  Liian monen takaiskun myötä olen tunnistanut, että kriisin myötä alan käyttäytyä tietyllä tavalla. 

Jotain tapahtuu, eli saan vaikka potkut. Shokkitilassa tuntuu tunnottomalta ja usein suljen asian pieneen koteloon ja olen puhumatta siitä. Shokin jälkeen menetän ruokahaluni ja nukahtamistaidon - lähes kokonaan. Muuten yritän käyttäytyä normaalisti ja heitän tapahtuneesta vaikka huumoria. "Ei Birdie ole menossa töihin, Birdiellä ei ole töitä. HAHAHAHAHAHAHHHHAAHHHHAA" Jos oikein onnekkaaksi menee, ihoni alkaa oireilla lyhyistä yöunista. Samaan aikaan keksin jotain oheistoimintaa, jottei tarvitse miettiä. Kolme tuotantokautta How I Met Your Mother-sarjaa, josta en oikeasti edes tykkää kauheasti. (Tämä on vähän kuin rebound-suhde tai lomaromanssi; ei mitään tulevaisuusnäkymää, mutta tällä hetkellä se saa minut nauramaan ja unohtamaan kaiken muun.)

Vähitellen alan tunnistaa, että oloni on kauhea. Kuuntelen jonkun kappaleen ja muistelen millaista oli olla iloinen ja työssä. Istun auringossa tupakalla ja tunnen oloni kurjaksi. Haluaisin paeta kauas kauas pois. En uskalla sanoa kellekään, että oloni on kauhea. Mitä se hyödyttää?

31.3.2013 18_05_13

 Tyhmäkin sen huomaa, tää juttu selvä on... Elämä on aika kurjaa tällä hetkellä. Elämän tie ei ole kovin ystävällinen allekirjoittaneelle tällä hetkellä. Vaihdoin vuotta lapsenvahtina punkkulasi kädessä. Vannoin, että tästä tule hyvä vuosi! Aloitin työt hyväpalkkaisessa paikassa ja sieltähän tuli ne fudut (koeajalla) helmikuun alussa. Maaliskuun alussa aloitin uudessa paikassa innoissani uusista haasteista. Ensin olin pahassa flunssassa töiden ohella, sitten kaaduin ja sain elämäni ensimmäiset tikit. 1,5 viikkoa siitä ja sain taas kenkää (koeajalla). Siinä nämä perusraamit.

Sitten on mieliala. Olin tammikuussa vihainen, helmikuussa surullinen, maaliskuussa lannistunut... Äiti joi ja aloin käymään alkoholistien läheisten ryhmässä. Huomasin taas, kuinka vahvassa viha minussa on. Minä olen vihainen - niin monelle ihmiselle ja asialle. Voin purkaa kiukkuani itkemällä ainoastaan silloin, jos saan itkulle jonkun "tekosyyn", kuten esimerkiksi Leijonakuninkaan. 

Tällä hetkellä yksi uusi tuttavuus aiheuttaa ärsytystä, mutten onneksi ole asian kanssa yksin. Tänään taas huomasin sen, kuinka en viihdy kotona. Pienet (naurettavat?) asiat saavat oloni hermostuneeksi ja puran sen tiskaamalla sekä olemalla passiivinen. Karkaan tekemään kirjoitustöitä kellariin tai lähden kyläilemään muualle. 

Kaikki hehkuttavat How I met your Mother-sarjaa ja en ole ymmärtänyt sitä. Nyt kuitenkin olen katsonut kohta 3 kautta tuota sarjaa. Jutut naurattaa vähän, mutta katson sitä vain paetakseni tätä maailmaa. On ollut kyllä ihan mukava nauraa pitkästä pitkästä aikaa niin, että silmistä valuu vettä ja juttu naurattaa vielä kahden minuutinkin päästä. 

Ikävöin ystävää, jonka kanssa onneksi olemme nyt parina päivänä meilailleet. Hän on aina minun puolellani. Hänelle voin sanoa, että en viihdy kotona kämppiksen takia.

Lisäksi, ooh, lisäksi olen saanut uuden rakkauden! 4 kuukauden jälkeen sain viimein kotiini kunnon kahvinkeittimen, Moccamasterin. Se on neuroottinen silmäteräni. (Kukaan ei saa koskea siihen!) Itkin onnesta, kun laitoin sen pöydälle torstaina. 

Olen eksyksissä tässä hetkessä ja en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuka olen, mitä haluan, mitä teen nyt ja selviänkö tästä kaikesta? 

Perjantaina seisoin Ikean pöydällä baarissa ja katsoin ruotsalaisia rokkareita. Join siiderin ja huutolauloin mukana "SWEDEN". Elämän tie pettää, mutta rokki on ikuista. 

Muista kuka olet

Kävipä taas niin, että minut irtisanottiin koeajalla. Tyyppinä olen kuulemma mitä mainion, mutten ilmeisesti sopinut heidän firmaansa. Vaikka kaikkeni annoin tämän kuukauden aikana. 

Totuus tulee ystävien suunnasta. Istuin ystävän keittiössä ja hän teki juustokakkua. Muussasi aprikooseja sauvasekottimella, katsoi minua empaattisesti ja sanoi: "Kyllä sua nyt koetellaan! Ei tää oo reilua." Hän alkoi muussaamaan aprikooseja ja sanoi: "Kato, tää on sun elämäs tällä hetkellä! Rönn rönn, muusiksi vaan!" 

Aloin viime viikolla käymään alkoholistien läheisten ryhmässä. Kerroin äidille tästä ja hän veti kahden päivän ryyppyputken. Tikit polvestani irroitetaan maanantaina.

Katsoin tiistaina Leijonakuninkaan. Se on maailman kaunein ja KAUHEIN elokuva. En ollut seitsemään vuoteen suostunut sitä katsomaan, koska Mufasa kuolee. Mufasa on paras. No, nyt katsoin ja itkeä pillitin yli puolet elokuvasta. 

Kahvi kutsuu, palataan asiaan!

Tik-tik-tiketi-tik

 Minähän olen kaatuillut elämäni aikana aika paljon - sekä fyysisesti että henkisesti. Polvet täynnä rupia, kun on lapsena ollut kiire joka paikkaan. Arpi alahuulen alapuolella, kun hampaat meni läpi liukastumisessa. Kasvoissa ja käsissä arpi, kun lensin volttia mutamäessä. Eilen sitten kaaduin ehkä pahiten koskaan. Tai ainakin tulos on itseäkin järkyttävä. Kolme tikkiä jalkaan, elämäni ensimmäiset tikit. Nilkka huutaa hoosiannaa, mutta sain nilkkatuen. 

Viikko uudessa työssä ja jo toinen sairasloma. Ensin olin flunssassa (vähän kyllä edelleen) ja sittenpäs nousi kuume. Tiistaina sitten lähdin reippaana työvuoroon, pienen mutkan kautta. Helsingin Pasila on arkkitehtuurisesti mahdoton. Siltoja, portaita ja ties mitä. Ei tietoa, että mistä pääsee alas ja tietylle kadulle. Tuli vastaan portaat. Tai ei ne ollut portaat vaan luminen kasa, jossa ei ollut puhettakaan hiekasta tai lapion jäljistä. Siitä piti mennä alas, koska en tiennyt mistä muualta pääsisi. 

Onneksi oli korkosaappaat, joiden kiilakoron iskin maahan ja pääsin sivuttain alas. Askel kerrallaan menin ja yksi mies kiipesi ylös. Viimeisen metrin kohdalla piti harpata alas. No, lensinpäs sitten ainakin 30cm ja suoraan polvelle. Vähän kipristi, mutta ei haitannut. Pyyhin lumet ja menin asioille. Odotustilassa huomasin rikkinäiset housut polven kohdalla ja sieltä tulevan veren. Irvistin aika pahasti nostaessani lahjetta.

Kaksi tuntia myöhemmin makasin lääkärissä paikattavana. 

Nilkutan toista jalkaa ja vähän sattuu tietyt liikkeet. Toinen jalka on kipeä ylimääräisestä työstä ja siteen poistettuani irvistin nahan läpi tulevalle langalle. Hyi hitto.

Eniten tässä vituttaa... Lähes kaikki. Tuo jalka, sairasloma, pesuaine, tiskit, tylsyys, hieno sää, vaatteet kasassa, muiden valitus, oma valitus. Kaikki. Käännän sentään tämän voitoksi; haen vahingonkorvauksia Helsingin kaupungilta. 

Jokainen nainen tarvitsee tällaisen

 Olipa yö! Ihottumasta johtien (silmänympärys on taas kuin punaisella pandalla) en päässyt Ameriikkoihin tai siis sinne gaalaan Bradleyn kanssa, joten hän otti äitinsä sinne torkkumaan seuraksi. Pidin kuitenkin kotikatsomossa peukkuja ja väliajalla tanssahtelin omaa Bräääädleyyyy Coooooopppppeeeeer-tanssia kannustaakseni ja tietysti pysyäkseni hereillä. Meille häviö ei ollut häviö vaan oli ihan saamarin hieno kunnia päästä ehdolle. Come on, miespääosa! Oujee. Vai mitä Brändeliini? 

Vakavasti puhuen... Jokaisella naisella pitäisi olla oma Bradley. Se täydellinen mies, jota fanittaa vähän nolosti välillä ja jota tsemppaa. Se saa hyvälle tuulelle, på riktigt. Sanoin kämppikselle ennen gaalaa: "Sillä on äiti mukana, ihan salee." Ja niinhän sillä oli, awww. Äiti vähän torkkui kyllä loppua kohden, mutta niin teki myös Bradleyn takana istuva Robert De Niro.

 Mutta siis tää Bradley on mun, etsikää omanme! ;) Aurinkoista maanantaita kaikki!! 

Heikko vai herkkä?

Juoksen. Aika lujaa. Aika kauas. Ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään. 

Vuorokaudessa ehtii tapahtua paljon asioita. Siskoserkku joutui sairaalaan kurkkutulehduksen vuoksi, toinen kummipoika parani juuri vesirokosta ja toinen kummipoika puolestaan karkasi päiväkodista (poliisit löysivät sen kotipihasta, mutta SILTI). Entä minä? No. Sain potkut. Hyvästi taloudellinen turva ja rytmittynyt arki! Piti olla vakipaikka, kyselivät haastattelussa jo ensi syksystäkin. Eipä sitten niiden perheellä mennyt asiat ilmeisesti suunnitelmien mukaan, joten käyttivät koeaikaa hyväkseen. Jätä avaimet ja moimoi. 

Ensin huvitti, sitten suututti ja lopulta ahdisti. Sitten täti soitti ja kertoi siskoserkusta. Alkoi huolestuttaa vain se. Tänään heräsin ja kuulin, että tosiaan kummipoika oli karannut, mutta jo löytynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja lähdin sairaalaan piristämään siskoserkkua. Nyt istun sohvalla, olen vahtimassa 2-vuotiasta. 

Tänne tullessa oli jo sellainen olo, että itkettää. 14-vuotias näytti niin pieneltä ja surkealta sairaalasängyssä. Ja tämä työtilanne... En ole ollut työtön yli vuoteen. Ei mitää hajua, mitä tekisin tai mistä saisin töitä. Just nyt en jaksaisi aloittaa TAAS sitä hakuprosessia ja aloittamisen tsemppiä.

 

Kämppiksellä henkilökohtainen kriisi ja tänään tuli sellainen olo, että on löydettävä sille joku terapian tyylinen paikka. En jaksa just nyt. MÄ EN JAKSA. 

 

Tässä sitä siis ollaan. Pakomatkalla. Kun pysähdyn, voi tulla pienehkö tömähdys. Paluu todellisuuteen. Tässä on vielä menoja huomenna (siskoserkun sairaalakyläily ja mahd. kotiutuminen), ystävän näkeminen ennen tämän Australiaan lähtöä ja 4 tähden illallinen ja kämppiksen & minun vuosipäivä ja vapaaehtoistyötä... Maanantaina on terapia, jonne tulee myös äiti... Juoksen siis lujaa. Pidän itsen kiireisenä. Ei ehdi ajatella. 

 

Tänään on torstai, ystävänpäivä. Elämä on hauras. Mä olen työtön ja sinkku. Suuntaa vailla ja ihan saatanan yksinäinen. 

Mitä tämä taas on?

Piti kirjoittaa perjantaina, mutta iPadin ohjelma ei suostunut yhteistyöhön. Olin sairaslomalla perjantain, koska olin tulossa vatsatautiin... Illalla istuin ystävien seurassa päänsäryssä ja totesin että perkele tämä ei ole vatsatautia vaan taas tätä psyykkeen viestitystä. Äiti, kiitos. Ei se ollut mikään suuri juttu mikä torstaina sattui, mutta tuntuu että kuppi täyttyi ja loukkaannuin sekä vihastuin. Yritin soittaa kesken illallisten, mutta siitä ei tullut mitään.

"Mulle tuli vaan tosi paha mieli siitä, että sun suunnitelmat taas muuttu. Oon ollut tän päivän sairaslomalla, koska mun päähän sattuu ja on ollut huono olo."

Ei mitään. Tänään ensimmäinen puhelu ja ei mitään. Koskee taas päähän ja ruoka ei kiinnosta yhtään.

Viime vuoden puolella oli pahat ruokavammailut, jonka tuloksena kummisetä sekä yksi mummeli ovat sanoneet minun laihtuneen. Vaatteet eivät purista vaan sujahtavat vain päälle. Olen syönyt normaalisti ja käynyt jopa kävelyllä muutaman kerran viikossa. 

Lähdin äsken kauppaan. Pitäisi syödä jotain. Ostin maitorahkaa ja pilttejä sekä pinaattia (pinaattilettuihin). Myös suklaata, koska tekee mieli. Rahkan söin pilttien kera, mutta viimeiset lusikalliset eivät olleet tippua alas. Nyt tuo suklaa tuossa houkuttelee, mutta toisaalta taas etoo. Illalla menen kävelylle naapurini kanssa, joten saa vähän höpistä ja raitista ilmaa.

Tulin terassilta ja potkaisin kengät jalasta. "Ei sitä kiinnostanu. Ei se sanonu mitään." Istahdin sohvalle, otin viltin päälleni ja aloin itkeä. Yksi otti jalat syliinsä ja alkoi hieroa niitä, toinen istui lähemmäs ja otti kainaloon. 

Birdien faniblogi

Näittekö Oscar-ehdokkuudet?!

Yes, yes yes!!

Oon yhtä innoissani, kun viime vuonna "maailman seksikkäin mies"-julistuksessa.