Itsetuntemusta on tullut harjoitettua viimeisen 2,5 vuoden aikana terapiassa. Eniten se on tarkoittanut sitä, että löysään kontrollia ja kuuntelen itseäni. Liian monen takaiskun myötä olen tunnistanut, että kriisin myötä alan käyttäytyä tietyllä tavalla.
Jotain tapahtuu, eli saan vaikka potkut. Shokkitilassa tuntuu tunnottomalta ja usein suljen asian pieneen koteloon ja olen puhumatta siitä. Shokin jälkeen menetän ruokahaluni ja nukahtamistaidon - lähes kokonaan. Muuten yritän käyttäytyä normaalisti ja heitän tapahtuneesta vaikka huumoria. "Ei Birdie ole menossa töihin, Birdiellä ei ole töitä. HAHAHAHAHAHAHHHHAAHHHHAA" Jos oikein onnekkaaksi menee, ihoni alkaa oireilla lyhyistä yöunista. Samaan aikaan keksin jotain oheistoimintaa, jottei tarvitse miettiä. Kolme tuotantokautta How I Met Your Mother-sarjaa, josta en oikeasti edes tykkää kauheasti. (Tämä on vähän kuin rebound-suhde tai lomaromanssi; ei mitään tulevaisuusnäkymää, mutta tällä hetkellä se saa minut nauramaan ja unohtamaan kaiken muun.)
Vähitellen alan tunnistaa, että oloni on kauhea. Kuuntelen jonkun kappaleen ja muistelen millaista oli olla iloinen ja työssä. Istun auringossa tupakalla ja tunnen oloni kurjaksi. Haluaisin paeta kauas kauas pois. En uskalla sanoa kellekään, että oloni on kauhea. Mitä se hyödyttää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti