Mutta missä on Brändeliini?

Sain hellyyttävän kommentin edelliseen angstipostaukseen tai oikeastaan kuvan ja aloin itsekin vähän miettiä, että mitä kuuluu Brändeliinille. Me emme eroa KOSKAAN. Viimeksi sunnuntaina kuulin sanat "Bradley Cooper" ja vajosin puoleksi minuutiksi koomaan - sillä lailla positiivisesti. Jotenkas. Soitin Brändeliinille tänään syödessäni ranskiksia ja katsoessani Gossip Girliä ja pyysin sitä lähettämään kuvia kommenttien kera.

Mitä kuuluu Brändeliini?

Hei kaikki! Hyvää kuuluu, kuten näkyy. Tässä kävelytän koiraa. Birdie haluaa mäyräkoiran - tai edes jonkinlaisen koiran - joten hommasin lainakoiran ja otatin itsestäni kuvan. Ettei se (Birdie) vaan ala etsimään muita miehiä! 

Tiesittekö, että olen absolutisti ja kuvaan parhaillani Hangover III-leffaa? Kyllä, kumpikin on totta.

Tää on vähän epäonnistunut kuva, kun yritin ottaa itsestäni kuvaa ja lähettää Birdielle, ettei se unohda mua. Se on kuulemma ihastunut Ed Westwickiin..? Sen mä tiedän, että olen the one, muttei tuolla naisella silti tarttis muita olla.

Minä ja mun frendi Ryan.

Ylempänä oleva kuva otettiin viime kerralla, kun nähtiin Birdien kanssa. Sen olis pitäny tehdä töitä mutta mä häiritsin. 

Alempi kuva onkin sitten... No mä vähän mökötin.

Tässä otan ruokaa työpaikalla ja kerron just kavereille Birdiestä ja meidän suhteesta. Että kaikki muut "viralliset" suhteet on höpöhöpöä.

Birdie:

Eipä tässä kai muuta. Tämän tekstin luomiseen meni aikaa about viikko, kun iPad kiukutteli. Hommasin tähän näppäimistön, joten nyt toimii paremmin. 

Tänään jouduin hautaamaan pupuni, mutta muuten menee hyvin ja ensi viikolla varmaan vielä paremmin. These things takes time... 

Kuulemiin!

Kauhea kohtulapsi

Päätin vapaapäivän kunniaksi istua kotona hiljaisuudessa. Äiti soitti ja kertoi tekevänsä omenapiirakkaa. Makasin hetken sohvalla ja ajattelin, että perskeles miksen lähde sinne syömään äidin leipomuksia ja tervehtimään koirvauvaa? Soitin äidille ja... No, en sitten lähtenytkään. "En jaksa tulla hakemaan sua." Ei se mitään, tulen junalla. "Me mennään saunaan kohta." Niin? Mä voin olla koiran kanssa sen aikaa ja mennä itsekin saunaan. "Noh... Niin... Noh. Oon aika väsynyt." Niin? ..... NO AIVAN SAMA, en tule, UNOHDA KOKO JUTTU.

 

Tekstasin kämppikselle, että haluan adoptioon. Hän sanoi, että voi adoptoida minut. Vastasin, että hän (kämppis) on tuntenut minut nyt 9 kuukautta, eli sen ajan kun asuin kohdussa. Epäilen, että olen ollut kauhea kohtulapsi. Äiti nimittäin välttelee minua. Ei hänellä ole ongelmaa lainata minulle parikymppiä, jos oikeasti sitä tarvitsen. Eikä hänellä ole ongelmaa suunnitella, että "kyllä me tässä vielä joskus mennään sinne Turkuun", mutta minun näkemiseni on erittäin vastenmielistä. Ei voi missään tapauksessa tulla luokseni kylään, ehei. Tai nyt jos olisin tarjoutunut tulemaan sinne kylään, ehei. 

Psykologisesta näkökulmasta alkoholistin lapsella on hylkäämiskokemuksia ja tunne siitä ettei riitä ja että vanhemman/vanhempien juominen on lapsen syy. 

En minä ajatellut koskaan, että äiti juo minun vuokseni. Mutta olisinhan aina voinut olla erilainen ja ehkei äiti sittenkään olisi juonut? (See what I did there?) 

Juu, tuntui että äiti hylkäsi minut ja valitsi sijaani pullon. Ei ole viikkoakaan, kun muistelin kuinka yhtenä iltana me tappelimme pullosta. Minä olin kaatamassa sisältöä lavuaarista ja äiti tarttui käsiini, etten tekisi sitä. Olin melkein varma, että hän lyö. Äiti oli pelottava. Viina merkitsi niin paljon. En muista, kumpi voitti. Ehkä äiti.

Nyt sitten äiti on kohtalaisen raitis ja tekee tällaisia temppuja, jotka otan itseeni. Miksei oma äitini halua tulla luokseni? Miksei oma äitini halua minua omaan kotiinsa? 

Kauhea kohtulapsi on vastaus kysymykseen.

Muussa elämässä pyyhkii hyvin. Työt on kivoja, harrastukset kivoja, koulu kivaa, kaverit ihania ja niin edelleen. 

Olen silti vain kauhea kohtulapsi.

Ihmiset

Hei vaan tännekin... Olen ollut kotona taas viikon, mutta oikeastaan koko ajan kipeänä. "Akuutti poskiontelotulehdus" ja joka sortin lääkkeitä, kun tämän lisäksi keuhkoista kuului rahinaa tai jotain.

Tässä siis pari kuvaa Köpiksestä!

Ensi viikolla se sitten alkaa. ARKI. OIKEASTI. Töitä kolmesti viikossa, harrastus kerran viikossa, koulua kerran viikossa ja vapaaehtoistyötä kerran viikossa. Vapaapäiviäkin sopivassa suhteessa, ai että kyllä kelpaa!

Ikäkriiseilen ja elämäkriiseilen aika pahasti, mutta masennusahdistuspaniikkikohtauksia ei ole ollut alkukesän(?) jälkeen. Se on ihmeellistä. 

Ikäkriisi siksi, koska olen kaksikymmentä ja minulla on hallussa kuvia, jotka ovat viidentoista vuoden takaa - saatan vielä muistaa kuvaustilanteestakin jotain. Jotenkin tuntuu, että keskustelutkin ovat nykyään aika usein sellaisia "muistatko kun oltiin pieniä ja..." tai "vitsi kun mä olin pieni niin...". Muutama vuosi sitten suunniteltiin aikuisuutta, nyt muistellaan menneitä ja puhutaan säästöistä sekä kuka on raskaana tai menossa naimisiin. 

Elämäkriisi siksi, koska elämäni on tylsää ja kaikilla muulla on kivaa (ja/tai mies). Joku varmasti kuvittelee, että kerron vain highlighteja tai liioteltuja kohtauksia elämästäni, mutta kun puhun aina totta ja elämäni on kovin yksinkertaista. Minä ihan oikeasti saatoin kesällä istua yhden viikon illat nenä kiinni tietokoneessa ja juosta ovelle kämppiksen tullessa kotiin. Päälläni oli alushousut, t-paita ja epätoivoviltti viittana ja huusin "AAAARGH, EN KESTÄ GOSSIP GIRLIÄ!!! .... PAKKO KATTOA GOSSIP GIRLIÄ!!!! .... HE'S CHUCK BASS!!!!"

Vietin myös yhden illan aikana tunnin maaten sängyssä itkien. Ikävä koiraa, jonka kuolinpäivä lähestyy vauhdilla. Minulle tyypillisesti hanat aukesivat kerralla ja 45 minuuttia itkin koiraa ja vartin verran sitä, kuinka hyvä bändi Hurts on. En voi sanallistaa sitä, kuinka paljon rakastan Happiness-levyn kappaleita tai kuinka monta kertaa olen kuunnellut sitä! (Last.fm kertoo, että olen kuunnellut artistia Hurts 821 kertaa, mutta lisätää siihen vielä ei-scrobblatut kerrat, cd:n kuuntelu dvd-soittimen kautta ja keikat!!)

Lisäksi taidan olla tällä hetkellä ainoa naisihminen lähipiirissäni ilman miestä lähellä tai kaukana. Se yksi tuolta kohtalaisen läheltä... No, se on unohdettu. En tiedä mitä tapahtui, mutta ei vaan kiinnosta enää.

Päästään siis siihen lopputulokseen, että elämäni on helvetin tylsää. Niin tylsää, että istun lauantai-iltana yksin kotona kirjoittamassa pitkästä aikaa tänne ja vieressäni on sekä puhelin että viinilasi. Välillä refreshaan Facebookia ja välillä merkaan miehiä taululleni Pinterestissä. 

Toisaalta en kaipaa mitään tietoisesti elämääni, mutta on tämä vaan ihan todella tylsää. Olisi edes joku kausi Gossip Girliä katsottavana, mutta eeeeei. Uusi kausi alkaa Jenkeissä vasta lokakuun alkupuolella. Poor little Birdie! 

En nyt oikeasti tiedä mitä tämän blogin kanssa tekisi, kun olen vallan unohtanut kirjoitella tänne.... Harkitaan asiaa.

Onks teil kivaa?