Koiruuksia

 On kulunut jo 1,5 vuotta siitä, kun menetin koirani. Asia jota ajattelen päivittäin ja aina kun näen samaa rotua olevan. Jo ennen koiran kuolemaa asuin ilman koiraa, mutta haaveilin mäyärkoirasta. Siksipä pidän hassuna sattumana, kun Ässä-koiran kuolemasta oli kulunut tasan vuosi, olin lähdössä karkuun tuota päivää ns. työmatkalle. Seisoin kodin bussipysäkillä ja minua tassutteli tervehtimään pieni (täydellinen) mäyräkoira. En ollut nähnyt ko. koiraa aiemmin alueella ja tämän alueen koirat tiedän kyllä aika hyvin. Juuri sinä aamuna... 

Pupun kuolemasta on puoli vuotta, se tapahtui juuri helvetillisen syyskuun lopussa: viimeisenä päivänä. Olen ollut ilman lemmikiä nyt siis yli puoli vuotta.

Naapureiden koiriin olen tutustunut ja toisen omistajan kanssa jutellaan paljon koirista. Hän tietää enemmän; työskentelee ja harrastaa niiden parissa. Kuitenkin jaamme samanlaisen intohimon ja rakkauden sekä järkevän kasvatuksen/ajattelun koirista. Olemme kumpikin menettäneet yhden rakkaan, joten siitäkin pystymme puhumaan. Että onko se outoa, jos suree vielä "näinkin pitkän ajan jälkeen".

Samalla huomaan kuulevani raksutusta. Se on se, jota jotkut naiset kutsuvat ihmislapsia halutessaan biologiseksi kelloksi. Minä haluan koiran. Olen päättänyt jo nimen ja suunnittelen suuria huonekaluostoksia koiraa ajatellen; ettei se saa järsittyä sitä, että se pääsee hyppäämään sinne sitten hyvin jne. Voin oikeasti kuvitella, miltä lapsettomista äideistä tuntuu. Minä olen koiraton nainen. Vaatteeni kaipaavat karvoja, sänkyni tarvitsee kuorsaavaa lämpöpatteria. Olen onnellisimmillani silloin, kun olen koiran kanssa. Kerran toin töistä lapsen ja koiran luokseni kylään ja otimme päiväunet kolmistaan, se vasta olikin ihanaa. Tai kun äidin koira (joka näyttää ketulta jolla on luppakorvat) oli yökylässä ja heräsim aamuisin sen tuijotukseen.

Aloin miettiä. Ei olisi mahdoton ajatus, että säästämisen ja parin asian hoitamisen jälkeen, minulla olisi jouluna karvapallo...