Heinäkuu

Minun lähipiirissäni on nainen, jota ihailen kovasti. Hänellä on perhe, pieni uusioperhe. Aviomies ja hän ovat selvästi onnellisia yhdessä ja heidän rakkaustarinastaan huokuu KOHTALO. Töitä hän tekee ravintolamaailmassa ja harrastaa musiikia. Kaiken tämän kruunaa se, että hän on selvinnyt syövästä. En ole varma mikä syöpä se on, mutta selvinnyt on ja kontrollit sekä pelot uusiutumisesta ovat läsnä. Hän kirjoitti tänään ihanan kirjoituksen Facebookiin, jossa kertoi muistelevansa edesmennyttä ystäväänsä. Hän ei muista kuolinpäivää, mutta aavemaisesti hän muistaa ihmisen tai löytää jonkun muiston hänestä joka vuosi juuri sinä päivänä. 

Kaivelin omia blogiarkistoja. Heinäkuusta 2010 on aikaa. Voin silloin huonosti, mutta muistan myös äidin kyläilyt. Koirastakin olen kirjoittanut, mutta en enää - lähes 2 vuoden jälkeen - osaa hahmottaa, että S on todellakin ollut täällä.

Kesät ovat aina olleet rankkaa aikaa, helteen vuoksi. Tämä on ensimmäinen kesä, kun nautin paahteesta. Mielessäni pyörii suurempia kysymyksiä ja asioita, joten ehkä en vain jaksa kiinnittää huomiota helteeseen.

Äiti haki eilen kotiin toisen koiran (vanhempi, ketulta näyttävä sekarotuinen poika on nyt 1v). Se on kultainen noutaja, kahdeksanviikkoinen karvapallo. Maailman suloisin. Olin tänään päivän äidillä ja nauroin, kun 1v ja 8vk veljespainivat. Kannoin pentua sylissäni kuin pientä lasta, pussailin ja halailin. Kerroin hänelle, että S olisi tykännyt sekä hänestä että yksivuotiaasta. Yksivuotias oli eilen yökylässä, joten juttelin hänelle kuulumisiani. Pohdin ääneen mm. miehiä. Lupasin hankkia hänelle pallokaverin. 

Palasin kotiin ja oloni on muutaman päivän leipäahminnan jälkeen kuin possulla. Kaulaiho on ihottumalla, koska testasin uutta hajuvettä. Kasvot kukkivat jostain syystä ja postilaatikosta oli tipahtanut iso sähkölasku. Mies, johon olen ihastunut, on kadonnut ja laskelmieni mukaan minulla on korkeintaan 30% mahdollisuus häneen. Haluan asua yksin, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen oikeaan aikaan. En tasan tiedä mitä tahdon tehdä isona, mitä opiskella tai tehdä työkseni. Töitä ei ole ollut maaliskuun jälkeen ja ulkomailta ollaan hiljaa. 

Kuitenkin huomasin, että en halua kuolla, kuten heinäkuussa 2010. Enkä tiedä miksi tämän nyt kirjoitin ja näkeekö tätä kukaan. Tämä tuntui vain oikealta paikalta ja ajalta. Keitin itselleni juuri iltateen ja isken kohta kasvonaamion naamaan. Ehkä mies on palannut huomenna töihin, saan puhelinsoiton Ruotsista ja kuulen äidiltä kuinka koiraveljeni voivat. 

Kaipaan teitä.