Minähän olen kaatuillut elämäni aikana aika paljon - sekä fyysisesti että henkisesti. Polvet täynnä rupia, kun on lapsena ollut kiire joka paikkaan. Arpi alahuulen alapuolella, kun hampaat meni läpi liukastumisessa. Kasvoissa ja käsissä arpi, kun lensin volttia mutamäessä. Eilen sitten kaaduin ehkä pahiten koskaan. Tai ainakin tulos on itseäkin järkyttävä. Kolme tikkiä jalkaan, elämäni ensimmäiset tikit. Nilkka huutaa hoosiannaa, mutta sain nilkkatuen.
Viikko uudessa työssä ja jo toinen sairasloma. Ensin olin flunssassa (vähän kyllä edelleen) ja sittenpäs nousi kuume. Tiistaina sitten lähdin reippaana työvuoroon, pienen mutkan kautta. Helsingin Pasila on arkkitehtuurisesti mahdoton. Siltoja, portaita ja ties mitä. Ei tietoa, että mistä pääsee alas ja tietylle kadulle. Tuli vastaan portaat. Tai ei ne ollut portaat vaan luminen kasa, jossa ei ollut puhettakaan hiekasta tai lapion jäljistä. Siitä piti mennä alas, koska en tiennyt mistä muualta pääsisi.
Onneksi oli korkosaappaat, joiden kiilakoron iskin maahan ja pääsin sivuttain alas. Askel kerrallaan menin ja yksi mies kiipesi ylös. Viimeisen metrin kohdalla piti harpata alas. No, lensinpäs sitten ainakin 30cm ja suoraan polvelle. Vähän kipristi, mutta ei haitannut. Pyyhin lumet ja menin asioille. Odotustilassa huomasin rikkinäiset housut polven kohdalla ja sieltä tulevan veren. Irvistin aika pahasti nostaessani lahjetta.
Kaksi tuntia myöhemmin makasin lääkärissä paikattavana.
Nilkutan toista jalkaa ja vähän sattuu tietyt liikkeet. Toinen jalka on kipeä ylimääräisestä työstä ja siteen poistettuani irvistin nahan läpi tulevalle langalle. Hyi hitto.
Eniten tässä vituttaa... Lähes kaikki. Tuo jalka, sairasloma, pesuaine, tiskit, tylsyys, hieno sää, vaatteet kasassa, muiden valitus, oma valitus. Kaikki. Käännän sentään tämän voitoksi; haen vahingonkorvauksia Helsingin kaupungilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti