Yhtäkkiä

Päivä on onnistunut. Nautin pikkutytön seurasta ja onnistun kokkaamaan sekä leipomaan. Saan perheen isältä kehut iltapäivällä. En nukkunut päiväunia, vaikka edellinen yö jäi viiden tunnin pituiseksi ja kaksi edellistä päivää on mennyt allergiakoomassa sekä migreenissä. Tai en aluksi tiennyt, että se on migreeni. Googlasin 'toispuoleinen päänsärky' ja sitten tajusin. Kiitos allergia, kiitos hormonit, kiitos geenit tai jotain.

Seison Alepan edessä päivän toinen tupakka huulessa ja se tulee. Alkaa itkettää. Iskee tyhjyys. Matkaan kotiin ikuisuuden ja hissin peilikuvalle sanon "Kukaan ei rakasta sua, sä oot yksin."

Istun parvekkeelle lukemaan ja huomaan tärinän, joka on kyllä aina läsnä, mutta nyt se on taas pahempi. Luen kirjan loppuun. Vesipullo on tyhjä. Olen ollut kotona vähän yli tunnin. Istun edellen parvekkeella, mutta haen mustikkapalan keittiöstä. Istun ja avaan folion. Katson eteenpäin. "Mä oon yksin." Käyn listaa läpi päässäni ja totean että kaikilla on joku ja minulla ei ketään. Tärisen yhä enemmän. Ajattelen, että kohta pääse nukkumaan. Ei, ei, ei, ei... En voi mennä nukkumaan tässä tilassa. Tärisen ja sitten iskee tunne, että sekoan ihan kohta. Haukkaan mustikkapiirakkaa, mutta koen sen hetken kuin ulkopuolinen. "Hän katsoo piirakkaa, ajattelee osaavansa sentään jotain, haukkaa palan ja suuhun tulee makeaa. Onneksi hän käytti oikeaa voita."

En tiedä, mitä tehdä. Ei ole ketään. En halua olla yksin. Sekoan. Olen yksin.