Inget ljus utan mörker

Se oli paniikkikohtaus se. Menin istumaan keittiön lattialle ja itkin. Soitin äidille ja menin heille yöksi. Matkalla sinne äiti kysyi, onko minun pakko mennä seuraavana päivänä töihin. "On, en mä voi sinne soittaa ja sanoa, että en voi tulla töihin, koska oon tulossa hulluksi." Kysyin äidiltä myös nähtyäni kyltin, että eikös tuolla ole sairaala. Äiti sanoi, että on. Jätimme kumpikin sanomatta, että siellä on mielisairaala.
Kävin suihkussa ja aloin nukkumaan. Aamuyöllä äidin mies herätti minut ja passitti nukkumaan sänkyyn äidin viereen loppuyöksi. Aamulla hyppäsin junaan ja lähdin töihin.

Ensimmäisiä kertoja, hmm, aikuiselämäni aikana olen kuullut muilta (naisilta, aikuisilta tai ylipäänsä ihmisiltä), että olen kaunis. Palvelukodin porukan mielestä en tarvitse kaunistavaa kylmää kahvia, koska olen kaunis muutenkin ja minulla on vielä suloisia luomia sekä pisamia. Eilen kuulin entiseltä kosmetologilta, että kasvonpiirteeni ovat todella nätit. Ihmeellistä.

Eilen sain harrastuksessa palautetta, joka lannisti. Sen piti olla juttu, jossa olen oikeasti hyvä ja nyt olenkin keskinkertainen aloittelija. Kyseessä ei ole kirjoittaminen, vaan yksi toinen juttu. Jätän tuon palautteen ja asian hautumaan kesän ajaksi. Onneksi pari ystävääni, joille avauduin asiasta, olivat minun puolellani.

Tänään juoksin terapiaan. Vietän vapaapäivää ja yllättäen sain kutsun, että lähdetäänkö porukalla yhteen tapahtumaan. Minä lähden.

Tämä ilta siis kuluu tulella leikkiessä, mutta entäs sitten? (Ja kyllä, tämä oli kielikuva, en oikeasti ole sytyttämässä mitään tupakkaa suurempaa tai aio leikkiä sytkärillä/tulitikuilla. Siinäs pähkäilette, että va faan, mutta kyllä te arvaatte helpostikin tämän mysteerin.)

Aurinkoa teille! Tasan viikon päästä lakkiaiset, iik!