tiistai 27. maaliskuuta 2012

Onko se väärin?

Viikon ajan olen kutsunut itseäni lempinimellä, jolla ketään naista ei koskaan ikinä saa kutsua. Olen liittänyt siihen eteen sanan "likainen", koska siltä minusta tuntui saatuani kuulla yhden ihmisen mielipiteen tekemisistäni. Niin ja sen yhden perjantain jälkeen, vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Ei ole tapahtunut vieläkään ja luultavasti ei koskaan tule tapahtumaankaan. Liikun kai nyt harmaalla alueella, vaikka olenkin saanut 90 prosenttia omasta tekemisestäni minun puolellani olevaa palautetta. 



Totta kai voisin aloittaa projektin, jossa kiellän itseltäni tämän. Mutta - jumalauta - niin ei vain ihmiselle tehdä! Tunteita ei voi kieltää! Ja se, että mikä tunne tässä edes on päällä. Tykästyminen, kiinnostuminen, ihastuminen... Hyi, tyhmiä sanoja. 

Jalat tärisivät tänään. Kädet tärisivät ja siirsin kynää parempaan asentoon. Siinä minä kuitenkin istuin. Ajattelin mielessäni sitä, että hitto tässä sitä istutaan nyt. Päässä alkoi soida se lasten pussauskoppilaulu. Ne turkoosit silmät ovat sellaiset, että tekisi mieli tuijottaa niitä ikuisuuden, mutta toisaalta taas pystyn vain vilkaisemaan niitä. 

Hitto.



No mut meille tulis kuitenkin tosi ihania lapsia ja yhdessä aina siivottais keittiö. Vähän niinku tänäänkin. (Miinus ne lapset, niistä oli vain puhetta. Ja öh, ei siis MEIDÄN lapsista. Vaan lapsista yleensä.)

2 kommenttia:

  1. Voi tyttö, sä olet niiiiin ihastunut! :--)
    ...Ja minä olen Sherlock. ;)

    VastaaPoista
  2. Hei tervetuloa joukkoon... heh.

    VastaaPoista