Sanoja

Niin on taas melkein kuukausi vierähtänyt. What can I say..? 

Kolmen päivän päästä (*sormet ristiin sormet ristiin*) pääsen Turkuun. Äiti-tytär-matka vol. Ensimmäinen since 2006. Saan näyttää paratiisini äidille. Jos tämä matka peruuntuu äidin jonkun-asian-tekosyyn verukkeella, sytytän kolmannen maailmansodan. Siitä voitte olla aivan varmoja! (Lupaan kuvata ja näyttää niitä kuvia sitten täällä - sodasta tai paratiisistä.)

Eipäs minulle ole mitään kummallista tapahtunut. Siksi ehkä ei tännekään ole ollut asiaa, kun tavallista arkea pyörittäessä kuluu aika. Ruokailu on muuttunut ihan naurettavaksi. Tai siis... En vain syö. Ellei joku siitä muistuta tai tuo ruokaa nenän eteen. Olen pudottanut varmaan muutaman kilon. Kämppis sanoi: "Oot sä kyllä laihtunu... Kauhia! Sussa pitää hei olla jotain... Enemmän mitä rakastaa!" Ihan sama, en jaksa nyt ajatella. Syön sitten kun syön.

Soittolistallani Spotifyssa on ollut lähinnä Vain elämää-sarjan biisejä. Se sarja... Ah. Hymy vaan jää suupieliin, kun lopputekstit tulee. Tämmöistä telkkaria lisää!! Toi on just sitä oikeaa elämää.

Äiti sanoi yksi päivä, että "niin, onhan sulla paljon ihmisiä, jotka välittää ja huolehtii". No on niitä paljon, mutta täällä taas istun perjantai-iltana/yönä yksin ja yksinäisenä. Meinasin uppoutua mielikuvitusmaailmaan, mutta sitten iski suru ja en halunnutkaan. Istuskelen hieno mekko päällä täällä tyhjässä (räjähtäneessä) ja pimeässä kodissa. 

Ehkä näihin hetkiin kuuluisi se... nosesemmoi... mies...poika...ystävä. Hyi, seurustelukumppani, yök yök yök. 

Ehkä se olisi tässä kohtaa semmoi, jolle soittaa. "Hei, miss oooooot, mulla on tylsäääää" Kaikki on just nyt joko kohottelemassa maljoja tai nukkumassa. Minä täällä, yksin olen. Onhan minulla sanat. Nämä kaikki ja ne miljoonat muut. 

Jokin aika sitten oli vielä se yksi maailma, johon saatoin paeta kaikkea. Oli sellainen maailma, jossa oli päivä aina tai illatkin tarpeeksi pitkiä. Nyt vain on tämä hetki tässä. 

Ja nämä sanat.

Minun sanani.