Eräästä syystä olen miettinyt viime päivinä parisuhteita, rakkautta ja miehiä. Toissayönä näin unta eräästä vanhan lukion tutusta; siitä yhdestä vaaleahiuksisesta... Raivosin sille, että jättää rauhaan nyt ja pitää nokkansa kaukana asioistani. Tuntui todella puhdistavalta, täytyy myöntää!
En ole ollut ihastunut kahteen vuoteen. Kiinnostunut tai tykästynyt, ehkä. Viimeisen puolen vuoden aikana ainaskin. Tämäkin on edistystä, koska minä kielsin itseltäni ihastumisen jokin aika sitten. Pois se minusta! No, salaisen itseinhoni myötä olen antanut itselleni luvan ihastua, mutta olen realistisen varma siitä ettei kukaan ihastuisi minuun. Olen yhdellä sanalla sanottuna liikaa. Kaikkea. Liian äänekäs, liian iso, liian sarkastinen... And the list goes on and on.
Jos joku joskus kerran puolessa vuodessa ilmestyy jossain juttelemaan minulle ja/tai kaveriporukalleni, minua alkaa ahdistaa. 15 prosenttia minusta on ehkä imarreltu, jos huomio kohdistuu minuun, mutta loput onkin häpeän ja ahdistuksen sekoitus. Kai siinä miehessä on jokin vika, jos se tykästyy minuun? Ne juttelemaan tulevat miehet ovat jotenkin vääränlaisia. Ei mitään painajaisia aina, mutta eikö kuitenkin ihan vakavan parisuhteen pohjalla pitäisi olla se, että toinen osapuoli tuntuisi lähes kympin tyypiltä eikä seiska miikalta? Vai oonks mä nyt taas liian ronkeli? (Tosin tiedän oikeasti, että niitä ysin ja kympin tyyppejä saattaa löytyä yllättävänkin läheltä!)
Pitkän elämäntarinani lopputulemassa kerron, että olen rakentanut itseni ympärille muurin, joka koskee kaikkia maailman ihmisiä. Ystäviäni, perhettä, tuttuja ja niin edelleen. Se on tiileistä rakennettu ja siihen kuuluu sekä henkinen että fyysinen puoli. Halata voin nopeasti jopa puolituttuja, mutta esimerkiksi ahtaasti istuminen aiheuttaa ahdistusta. Tutustuessa saatan purkaa muuria tiili kerrallaan. Joku saattaa päästä muurin murtamisessa pitkällekin, mutta usein saatan rakentaa muuria uudelleen umpeen tämän ihmisen kohdalla. Uudelleenrakennusta on jälleen havaittavissa parin kohdalla... Purkamista puolestaan on myös tapahtunut parin ystävyyden kohdalla ja se oikeasti tuntuu mahtavalta. Se että mä saan olla mä ja se toinen pitää mua tärkeänä, vaikka (niinkuin kukaan) en ole täydellinen.
Mielestäni parisuhteissa kuuluisi olla niin, että mitään muuria ei ole lähimaillakaan. Tietysti on omat jutut jne., mutta sen toisen parissa täytyisi olla helppoa ja mukavaa. Saa olla ihan rauhassa oma itsensä. Ei niitä tapaamisia peruta, koska itkettää jokin työjuttu tai muuta. Sitä voi itkeä sille toiselle.
Piiloromantikko minussa kuuntelee tiettyjä biisejä ja haaveilee, että jonain päivänä voisin sanoa jollekin näin ja se vois sanoa mulle näin. Uskon, että kun tulee oikea tyyppi ja oikea aika, niin oppisin ehkä jopa nukkumaan toisen vieressä. Kyllä mä uskon tosirakkauteen.
Mutta silti silti silti... Julistin eilen, että olen ylpeä sinkku. Kyllä. Sitoutumiskammoinenkin ehkä. Mieleeni tulee Sinkkuelämän jakso, jossa Smith yrittää tarttua Samanthaa kädestä ja tämä väistää sitä elettä - ja putoaa kuiluun sekä murtaa jalkansa. That's me.
Kaikki kuitenkin ehkä aikanaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti