Epätodellinen kaupunki

Olen nähnyt tästä kaupungista unia, olen puhunut ja muistellut tätä. Siksi tuntuu epätodelliselta olla täällä. Yksi kaupparakennus oli pienempi kuin muistin, mutta muuten kaikki on samanlaista kuin ennenkin. Asemalta hyppäsin bussiin (vai linja-autoon?) ja huristelin kymmenen minuuttia. Kävelin vartin ja löysin perille. Täällä on kahvinkeitin, pehmeä patja, pieni sauna ja tavaroita lapsuuteni mummolasta.

Tein hautausmaalla sekä pihalla lumitöitä. Asia, jota ihmettelen itsekin. En minä tee lumitöitä! Minä kuljen mekko päällä, ladylaukku olalla ja iPhone kädessä. Yhtäkkiä seison lapio kädessä Pohjanmaalla! Woooot...
Vein enon haudalle kynttilän ja naurahdin, että tuhlaajatytön paluu. Jotenkin viime aikoina eno ja hänen tarinansa ovat alkaneet kiinnostamaan. Itse kun synnyin vähän reilun vuoden hänen kuolemansa jälkeen. Löysin onnekseni valokuvia enosta. Villiä kasaria, selkeästi! Mummolassa oli seinällä maalaus enon ylppäriluvasta ja tietysti olen nähnyt lapsuuskuvia, mutta vähemmän kuvia enosta aikuisena. Valokuvista katsoo komea sinisilmäinen mies, jolla on tuttuja piirteitä. Äidin silmät, isoäidin nenä, isoisän pehmeät kasvonpiirteet... Yhdessä kuvassa näyttää siltä, että eno on karannut Duran Duranista! :D

Ostin matkalle sitä samaa kahvia, jota hörpin ensimmäisen kerran Turussa. Se olkoon tästä edespäin lomakahvini.

Ensimmäinen kokonainen päivä täällä alkakoon! Kaupunki on luultavasti vielä kuolleempi kuin eilen (olin ihan, että mitä hitsiä kun keskustassa ei ollut tyyliin ketään), joten menen luultavasti kävelemään muualle, vanhoille huudeille.

Ihanaa sunnuntaita kaikille, toivottelee Birdie Pohjanmaalta.

PS. Isoäitini lähettämä kortti jostain ulkomailta enolle: "Terve, enpä suosittele tätä maata. On aika ankeeta ja rikollisuus kasvanut. Terveisin Äiti"