Yksi rakkaimmista ihmisistäni saa minut lähes joka tapaamiskerralla miettimään. Jokin hänen oivalluksensa jostain minun asiastani jää mietityttämään positiivisesti. Päällimmäinen reaktio on "WTF", mutta sitten sitä alkaa pohtimaan tarkemmin ja usein jopa päiviä tapaamisen jälkeen. Nyt olen miettinyt omaa käytöstäni tässä viime aikoina, liittyen, krhm... No, siihen mieheen. Tyyppiin.
En usko edelleenkään, että minulle olisi Se Oikea. En usko tällä hetkellä, että kellään on sellaista, mutta kyllä jokainen elämäänsä Suuren Rakkauden saa. Siinä käy joillain hyvin ja joillain huonosti. Itselleni tietysti kävisi todella huonosti ja tämän vuoksi en edes etsi/odota mitään Suurta Rakkautta, vaan ostan sen saaren, muutan sinne kirjottamaan, kasvattamaan poroja sekä basilikaa.
Tämä tuttavuus (Tyypin kanssa) merkitsee minulle tietysti paljon enemmän kuin sen toiselle osapuolelle. Minä puhun vitsilläni treffeistä ja pohdin monta tuntia, että millaiseen asuun pukeutuisin. Siksipä sunnuntain mahdollisesti parin minuutin kohtaaminen sai minulla suuret mittapuut ja olin kuin tulisilla hiilillä. Illalla olin tietysti vähän pettynyt. Joko olin unohdettu tai väärinymmärretty taaai jotain muuta. Seisoessani auringonlaskun aikaan ikkunan ääressä tunsin kokevani etiäisen.
Jos tämä juttu etenisi minusta katsottuna hyvään ja "suunnittelemaani" suuntaan, tulisin ehkä kokemaan tällaisia turhia odotuksia paljon enemmänkin. Tarkoitan siis sitä, jos meillä yhtäkkiä klikkaisikin ja Tyyppi edelleen seurustelisi. Saattaisimme sopia tapaamisia ja minä odottaisin - turhaan.
Muiden ajatuksista viis, en koe edelleenkään tai edes silloin jos tästä edettäisiin siihen yhteen suuntaan, että minä tekisin jotain väärin. En ole vastuussa tekemisistäni muille kuin itselleni. Mutta sekin on jo hitsin paljon! Minä olen sen verran iso egoinen ja tärkeä, että en ala turhaan odottelemaan miehiä tai anna heidän tuhota itsetuntoani.
Olen tällä hetkellä vihainen siitä sunnuntaista ja turhasta odottamisesta. Niinpä tänään todella lyhyen mietinnän jälkeen näppäilin taas viestin. Hyvin asiallisesti, ilman mitään vitsejä tai hymiöitä. Lähetin sen ja eiköhän sitten puhelin ilmoita (toisen viestin saapumisen vuoksi), että viestin lähetys epäonnistui. Ha! No, lähetin viestin uudelleen ja parin minuutin kuluttua sainkin jo vastauksen. Vastasin vielä vastaukseen aikuismaisen lyhyesti ja neutraalisti. Tilanne selvinnyt! Parit ärräpäät päästin kyllä, mutta lähinnä tämän koko tilanteen vuoksi. En todellakaan olisi vuosi sitten tai Tyypin ekan kerran nähdessäni, että omassa päässäni juttu menisi näin pitkälle. Että olisin (ARGH) näin ihastunut.
Kyllä tässä vähän ketuttaa universumikin. Miksi mies, joka on... asunut joskus Turussa, vihreäsilmäinen, ruotsia (toisena, en tiedä varmasti) äidinkielenään puhuva, valtiotieteitä opiskellut, järjettömän hauska, mukava, fiksu ja vielä sellainen ei-tummatukkainen-muttei-blondikaan on niin lähellä minua, mutta silti niin kaukana?!?! Eiks tää oo jo aika pätevä todiste siihen, että jos täydellinen mies minulle on näin lähellä ja silti niin kaukana, en tule ikinä koskaan olemaan onnellinen rakkausasioiden suhteen?
No, se siitä. Alan tekemään yhtä lehtijuttua valmiiksi. Onneksi perjantaina alkaa lätkä ja lauantaina on luvassa ystävälle tosi iso ja kiva ylläri, hihi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti